Istuttuani elokuvasalin penkille katsoakseni Kalevala: Kullervon tarinan, ja valojen vähitellen himmetessä, eivät odotukseni olleet kovin korkeat. Suhtaudun yleensä varauksella suomalaisiin tuotantoihin, sillä ne tuntuvat minusta helposti teennäisiltä yrityksiltä olla jotain suurempaa kuin mitä niiden tarvitsisi olla. Etsiväsarjat tuntuvat heppoisilta kopioilta muista pohjoismaisista veljistään, jotkin mainstream-elokuvat taas turhautuneelta kurkottelulta Hollywoodiin. Ne hapuilevat minun silmissäni tyhjää, kuin niillä ei olisi autenttista sielua.
Kun sitten olin istunut Kullervon tarinan läpi pessimististen odotusteni kanssa ja lopputekstit lähtivät pyörimään, olivat ajatukseni elokuvasta aluksi yhtä tyhjän kanssa. Samanaikaisesti se oli sekä ylittänyt että alittanut odotukseni, yllättänyt minut ja pettänyt minut, ja kompastellut niihin samoihin vanhoihin ongelmiin, jotka minua aina vaivaavat.
Kokonaisuudessaan Kullervon tarina on kunnianhimoinen teos: se on jokaisen suomalaisen tuntema tarina paketoituna toimintaelokuvaksi, höystettynä kauniilla muinaissuomalaisilla maisemilla, ja se vetoaa myös nykykatsojan kiinnostukseen antisankareita kohtaan. Yhdistelmä on herkullinen, ja elokuvaa onkin markkinoitu reippaasti, jopa ruokakaupassa myytäviä oheistuotteita myöten.
Siltikin, vaikka Kullervo on varustettu mielenkiintoisilla ja esteettisesti miellyttävillä yksityiskohdilla, kuten upealla puvustuksella ja lavastuksella, hienoilla taistelukohtauksilla ja tunteita herättävällä musiikilla, jokin siinä jättää hieman kylmäksi.
Elokuvaa varjostaa se, että moni näyttelijä tuntuu olevan etäällä omasta hahmostaan. Vuorosanat eivät synny luontevasti, vaan ne lausutaan usein nopeana rimpsuna yhdellä henkäyksellä, kuin ne pitäisi äkkiä saada alta pois. Salosen Kullervo on saanut osakseen paljon runollisia sananparsia, jotka sinänsä käyvät järkeen Kalevalan kontekstissa, mutta tuntuvat irrallisilta ja teennäisiltä jopa yleensä niin lahjakkaan näyttelijän suusta.
Aho tekee vaikutuksen Untamona, jonka suhde Kullervoon on ristiriitainen. Vetoavin ja vilpittömin osa elokuvasta onkin nimenomaan Untamon ja Kullervon välinen suhde, jota on alkuperäisestä myytistä hieman muunneltu, mutta joka tuntuu silti luonnolliselta lisäykseltä traagisen kertomuksen henkeen.
Käsikirjoituksessa on puolensa. Toisaalta elokuvan kantava voima, isä-poikasuhde, on tunteita herättävä ja mielenkiintoinen, toisaalta taas juonen tapahtumat jäävät vaille suurempaa jännitettä, ja dialogi tuntuu hetkittäin lähes melodramaattiselta.
Tästä kaikesta huolimatta on sanottava, että Kalevala: Kullervon tarina on katsomisen arvoinen elokuva. Vaikka sen perustat eivät ole kaikista kantavimmat, on se rakennettu ja maalattu upean näköiseksi, ja lopputuloksesta hehkuu kunnianhimolla ja rakkaudella tehty työ. Ja ovathan Pohjois-Karjalan maisemat elokuvaruudulla aina katsomisen arvoiset.