Syömishäiriöt ovat mielenterveyden häiriöitä, joissa ihmisen suhde ruokaan, liikkumiseen tai kehonkuvaan vaikuttaa hänen terveyteensä haitallisesti. Yleisimmät syömishäiriöt ovat laihuushäiriö (anorexia nervosa) ja ahmimishäiriö (bulimia nervosa). Tuore tutkimustieto kertoo, että syömishäiriöiden ilmaantuvuus on korona-aikana kasvanut useissa länsimaissa selvästi, jopa kaksin- tai kolminkertaiseksi verrattuna aikaan ennen pandemiaa.
Viivelehden toimittajat pääsivät suorittamaan anonyymin haastattelun kahdelle syömishäiriötä kokeneelle henkilölle. Tässä ovat heidän tarinansa omasta kehonkuvasta ja syömishäiriöiden moninaisista haasteista.
Toimitus: Jenny Mäkikomsi & Mette Oikarinen
Visualisointi: Jenny Pottonen
Perheessä laihuuden ihannointia
Nimimerkillä Helmi esiintyvä 23-vuotias nainen kertoo kamppailleensa oman kehonkuvan kanssa lähes koko nuoruutensa.
Yksi muisto syömishäiriöajoilta on jäänyt vahvasti Helmin mieleen. Hän pysähtyi katsomaan itseään peilistä yrittäen nähdä itsensä jonkun ulkopuolisen silmin. Kyyneleet poskilla vierien ainoa ajatus oli, että voisipa hän halata tuota pientä ihmistä, joka kamppailee noiden ajatusten kanssa ja kertoa tämän olevan riittävä ja upea sellaisena kuin on.
Helmi kertoo olleensa lukiossa, kun hänen syömishäiriönsä puhkesi. Omassa kehossa oleminen ahdisti. Silloin hän alkoi rajoittamaan syömistänsä huomattavasti ja lopulta päiviin mahtui enää kaksi pientä ruokailukertaa. Joskus jopa vähemmän.
Minulla oli tapana ajatella, että: ‘’Mikään ei maistu paremmalta kuin se miltä laihuus tuntuu’’. Nykyään tuo kuulostaa ihan järjettömältä.
– Silloin yritin todistella kaikille, että haluan vain koittaa syödä terveellisemmin. Oikeasti kaikki kyllä näki mistä oli kyse, mutta ei kukaan siihen oikeastaan puuttunut.
Pahimmillaan Helmi kertoo painonsa pudonneen 15 kiloa. Jossain vaiheessa hän alkoi merkkaamaan syömiensä ruokien kaloreita ylös. Siitä syntyi hyvä fiilis, kun joinain päivinä huomasi syöneen vähemmän kuin tavallisesti.
– Minulla oli tapana ajatella, että: ‘’Mikään ei maistu paremmalta kuin se miltä laihuus tuntuu’’. Nykyään tuo kuulostaa ihan järjettömältä.
Helmi kertoo ruoan olleen tuohon aikaan jatkuvasti mielessä eikä sitä päässyt koskaan pakoon. Seuraavaa ruokailukertaa tuli mietittyä jo edellistä syödessä. Nälkä oli koko ajan läsnä ja vähäiset ruokailukerrat saivat hänet myös väsyneeksi ja kärtyiseksi. Hän muistelee edelleen huonolla omalla tunnolla niitä kertoja, kun on tiuskinut isälleen nälkäkiukuissaan.
Kriittinen ajattelu omaa kehonkuvaa kohtaan lähti jo lapsuudessa. Helmi kertoo perheensä aina ihannoineen laihuutta ja omaan kehoon on suhtauduttu negatiivisesti. Helmi muistelee äidinsä olleen aina jollain dieetillä ja siskolla olleen tapana urheilla vain ulkonäkökeskeisesti.
– Muistan, kuinka äidillä oli aina tapana kommentoida omaa kehoa jotenkin negatiivisesti. En muista koskaan hänen sanoneen mitään kivaa itsestään. Ei ihme, etten minäkään sitä oppinut.
Helmi toteaa kamppailleensa lähes aina oman kehonsa kanssa. Hän muistelee saaneensa jo pienestä pitäen kommentteja omasta vartalostaan. Ei väliä oliko se normaalia lapsenpyöreyttä, vai murrosiässä koettu kasvupyrähdys tai yläasteella, kun kehosta alkoi muovautumaan naisen vartalo. Helmi ei ymmärrä, miksi muut ovat kiinnittäneet hänen vartaloonsa niin paljon huomiota.
– Tuntuu, ettei ikinä ollut hyvä sellaisena kuin on. Vasta nyt aikuisiällä on osannut alkaa olemaan sinut oman kehon kanssa.
Vaikka Helmin ajatukset eivät ole tänä päivänä enää syömishäiriön pauloissa, hän myöntää, ettei ole vieläkään täysin kuivilla siitä. Välillä nuo ajatukset hiipivät takaisin mieleen ja hän saa itsensä kiinni rajoittamasta omaa syömistänsä. Hän uskoo syömishäiriöajatusten kulkevan aina hänen mukanaan enemmän tai vähemmän.
Helmi toivoisi enemmän kehorauhaa tähän maailmaan. Hän muistuttaa, ettei kenelläkään ole koskaan oikeutta kommentoida kenenkään vartaloa millään tavalla. Kehorauhan saavuttamiseksi tarvittaisiin kunnioittavaa suhtautumista omaan sekä muiden kehoihin. Hän myös haluaisi, että jokainen voisi suhtautua omaan kehoon armollisesti ja rakastavasti.
Perfektionismia ja elämänmuutoksia
Nimimerkillä Kaisa esiintyvä 25-vuotias nuori kertoo nuoruusiän bulimiastaan. Kaisa kertoo, että oireita bulimiasta oli jo silloin, kun hän aloitti yläasteen. 13-vuotias murrosiän reunalla oleva nuori oli uudessa kaupungissa ja koulussa aivan hukassa. Diagnoosin Kaisa sai kuitenkin vasta 16-vuotiaana.
– Koen, että muuton myötä kehoni alkoi reagoimaan siihen ja tunteet tuntuivat ylikuormittavilta.
Kaisa kertoo, että hänelle todettiin ahdistuneisuushäiriö samoihin aikoihin bulimian kanssa ja hän uskookin, että nämä kaksi ovat vahvasti liitännäisiä toisiinsa. Isot elämänmuutokset kuten muutto ja uusien ystävien löytäminen oli stressaavaa ja hyvin vaikeaa. Uusien ystävien löytymisen sijasta oli helppo ahmia ruokaa tähän tyhjiöön.
Kaisa kertoo, että hänen matkansa syömishäiriön kanssa alkoi pelkästä ahmimisesta, joka lopulta muodostui oksenteluun ja vääristyneeseen kehonkuvaan. Lopulta Kaisan tilanne meni niin pahaksi, että jokaisen ruokailun jälkeen hän koki tarvetta oksentaa.
Muistan kun koulussakin juoksin aina heti ruokailun jälkeen vessaan oksentamaan. Se oli minulle ihan normaalia. Noloahan se jollain tavalla tokin oli, kun kukaan ystävistä ei tiennyt.
Kaisa pitää itseään perfektionistina ja nuorena tämä perfektionismi heijastuikin omaan kehoon. Isojen tunteiden vallatessa ahmiminen alkoi, mutta ahmimisen jälkeen mieleen tuli hoikkuusideaali ja näin ollen oksentaminen alkoi.
– Kun lopulta sain uudessa paikkakunnassa ystäviä, tuntui silti etten kuulunut joukkoon. Olin aina se “lihava” ystävä ja se tuntui pahalta.
Vertailu toisiin paheni Kaisan vanhetessa. Murrosiän epävarmuus valtasi mielen ja oma keho ei tuntunut ikinä hyvältä. Oli vaikeaa kasvaa ystäväpiirissä, jossa tuntui olevansa muita kookkaampi. Vaikka Kaisa oli ihan omaan pituuteensa nähden normaalipainoinen, näki hän itsensä peilistä ällöttävänä eikä yhtä kauniina kuin muut.
Nykyäänkin Kaisan on vielä vaikeaa olla vertailematta itseään muihin. Oksentelua ei ole ollut pariin vuoteen, mutta ahmimista Kaisa myöntää vielä tekevänsä kovan tunnevyöryn syövereissä. Kaisa uskoo vielä löytävänsä rakkauden omaan kehoonsa ja toivookin, että jokainen tätä lukeva tekisi myös niin.
Lähteet
https://www.duodecimlehti.fi/duo16639