Kirjoitetusta mediasta tulee nopeasti mieleen lööppiotsikot ja lukijoita kosiskelevat, shokkiarvoiset kansikuvat. Lööpit ja tragediat myyvät, koska siinä missä juorut, myös – ikävä kyllä, suru ja menetys ovat aina olleet kassamagneetteja. Eri keskustelu on se, miten journalistiikassa tiedottaminen ja surulla mässäily erotetaan – tai pikemminkin kuinka se tulisi erottaa ja häivyttää. Toki eri medioissa on eroavaisuutensa, mutta tässä yhteydessä puhuttakoon isosta kollektiivisesta konsensuksesta eli kaupallisuudesta. Kaikki suurimmat mediatalot ja mediatuottajat tekevät työtään rahaa vastaan.
Kun lapsuudenkotiani siivoiltiin myyntikuntoon, löytyi vanhan puhelinpöydän lokerikoista vuosia säilytetyt iltapäivälehdet, jotka muun muassa käsittelivät prinsessa Dianan kuolemaa. Ei voi aivan varmaksi sanoa, oliko tämä lehtisäilöntä omien vanhempien juttu, vaiko pikemminkin joku ajalleen tyypillinen tapa. Itse järkeilen kyseessä kuitenkin olleen keino palata tietoon, jota ei tuona aikana saanut tarkistettua kätevästi tai nopeasti muualta.
On sanomattakin selvää, että meidän aikaamme kuuluvat nopea tiedonhaku, kattavat tietopankit ja alati hereillä kytevä media. Kiireisen aikamme tunnusomaista ”kertakäyttömediaa” ovat videot, podcastit ja kaikki muu löyhästi personoitu somesisältömme. Kirjoitettu media ei ole kadonnut minnekään, se on vain muuttanut muotoaan vastaamaan nykypäivän tarpeitamme. Aivan valmiiksi pureskeltua kaikki ei ole, vaikka relevantin tiedon löytäminen tuntuu välillä tervassa tarpomiselta, sillä tarjontaa todella on. Laajan tarjonnan varjopuolena ovatkin kaikki vaihtoehtoistiedot, joita turvallisimmat lähteet pyrkivät nitistämään vakavasti otettavimmilta alustoiltaan. Ihmisiin on istutettu perustavalaatuinen tarve uskoa johonkin. Jos se ei ole tiede tai uskonto, se voi olla mitä tahansa muuta. Spektri on laaja ja hyvinkin yksityiskohtainen. Salaliittoteoriat, astrologia, noituus, mikä tahansa ismi, jolla etsitään omaan elämään merkityksellistä sisältöä ja selitystä ylipäätään elämämme tarkoitukselle. Itse olen tiedekeskeinen realisti ja arkikyynikko siinä mielessä, etten jaksa uskoa mihinkään vaihtoehtoisantologiaan, vaikka mielelläni ihmisten näkemyseroja kuuntelenkin.
Ettemme täysin harhaannu aiheesta, mielestäni kirjoitetun ja puhutun median alustat ovat aina olleet poliittista suhmurointia varten, mutta tuntuu, että poliittinen näkyvyys on tänään suurempaa kuin kymmeniin vuosiin. Ei tarvitse osata paljoakaan medialukutaitoa erottaakseen oikeisto- ja vasemmistopolitiikan retoriikan keinot, oli kerrontatapa sitten mikä tahansa. Aiheellisena huolenaiheena on myös mielipiteiden polarisoituminen ja kärjistyminen. Tämä voi johtua myös sosiaalisen median tavasta välittää tietoa. Et voi kirjoittaa Twitter-viestiisi kymmenien sivujen mielipidettä ydinvoiman haitoista, vaan asia pitäisi saada ilmaistua muutamalla sanalla. Tällöin kärjistämisestä tulee välttämättömyys.
Jos mietitään mediaa muutamaa vuosisataa takaperin, sen arvo oli hieman toisenlainen. Silloin uutiset eivät olleet hetkellisiä, yhden päivän kohu-uutisia, vaan suurempia kokonaisuuksia palvelemassa kansaa. Oliko se poliittista? Tietysti. Yhteiskunnallinen keskustelu, ns. ”kansan valistus” oli saatavana tuolloin vain sanomalehtien sivuilta, jolloin kyseessä oli ainoa ja näin ollen merkittävin tiedonvälityskanava (radio toimitti vastaavaa virkaa yleistyessään vuosisadan vaihteessa). 1800-luvulla kahvilat toimivat sanomalehtien ohella sellaisena kansantajuisena paikkana, jossa ihmiset pystyivät käymään yleisellä tasolla poliittista debattia. Yhä tänäkin päivänä kahvilat ovat erityisesti kohtaamispaikkoja.
Kahviloissa ja huoltoasemilla pyörii edelleen painettua mediaa, ja omien tarkkailujeni perusteella vaikuttaa siltä, että noista sanomalehtien satunnaiskappaleista käydään huomioarvoista kyräilyä ja kyttäystä siitä, kuka niitä seuraavaksi pääsee lehteilemään tai lukemaan. Paperinen media rauhoittaa ja maadottaa. Tuntuu, että se on tätä nykyä tunnelmointiin tarkoitettu media, kiireettömyyteen rinnastettava arkinautinto.
Radio- ja televisiotuotanto on pitkälti viihteellistä. Mediajättimme, Nelonen Media ja MTV Oy ovat kaupallisesta ohjelmistosta vastaavia, kilpailukykyisiä haastajia, jotka nokittelevat toisilleen. Yleisradiolla on myös iso osa suomalaista mediaperintöä, mutta valtiorahoitteisesti toimivan Ylen ensisijaista tarkoitusta olkoon nimeämättä siinä mielessä kaupalliseksi. Vaikka televisio ja radio ovat menettäneet tiettyä lama-aikana kerättyä astinlautaa, ei televisio- tai radioviihde ole täysin kuoleentumassa. Vaikka varsinaisia televisio- ja radiolähetyksiä ei seurattaisi lähetysaikana, kaikki kanavalla räätälöidyt suoratoistopalvelut (esimerkiksi Yle Areena, Supla ja Ruutu) tarjoavat samaa ohjelmaa katsottavaksi/kuunneltavaksi jälkikäteenkin. Monella aikuisella onkin televisio lähinnä juuri striimausta tai pelaamista varten, ei perinteistä televisionkatselua silmällä pitäen. Näin on myös minun ja puolisoni taloudessa.
Sosiaalinen media valtavuutensa ja toimintavaltansa takia on eittämättä saavuttanut pysyvän aseman, jossa tapahtuu kaiken aikaa huolestuttavia asioita. Mikä on teknologiajättien vastuu alustojensa sisällöstä? Nyt jo ollaan huolissaan avoimen rasistisesta keskustelusta, kansanryhmää vastaan kiihottamisista, ääripääaatteiden viljelystä ja terrorismiin kannustamisesta. Palvelujen kyvyttömyys ja tahtotilanpuute puuttua tähän kaikkeen aggressiiviseen käyttäytymiseen on valitettavaa. Millainen on median tulevaisuus?
