Tämä Haruki Murakamin novellikokoelmaan Miehiä ilman naisia perustuva kolmen tunnin jättiläinen on koottu harkiten ja tarina on kerrottu hyvin Murakamille ominaiseen maalailevaan, unenomaiseen tyyliin. Tarinankerronta on hyvin vähäeleistä ja seesteistä, sillä kohtaukset on rakennettu vahvasti visuaalisuuden varaan.
Tämän vuoksi hahmot jäävät omalla tavallaan ontoiksi ja katsojalle etäisiksi. Dialogi on vahvaa ja mielenkiintoista, mutta Hamaguchin paikoittain hyvin kaurismäkeläinen ohjaus keskittyy hahmojen kehittämisen sijaan tunnelman välittämiseen. Suurta juonta ja kasvutarinaa elokuvalta ei siis kannata odottaa, sillä sen vahvuudet ovat ehdottomasti yksittäisissä kohtauksissa. Niissä elokuva onnistuukin todella koskettavasti – tunnelma on usein suorastaan käsinkosketeltava upean ääni- ja kuvasuunnittelun ansiosta.
Elokuvan vahvuudet ovat ehdottomasti yksittäisissä kohtauksissa.
Erityisesti äänimaisema on harkittu ja se tukee hidastempoista ja viipyilevää kerrontaa. Turha musiikki on riisuttu pois, jolloin katsojalle jää tilaa tuntea olevansa osa elokuvaa. Tästä syystä kyseinen elokuva onkin parhaimmillaan juuri elokuvateatterissa, jossa tehosteäänet pääsevät varmasti oikeuksiinsa. Mielenkiintoinen elementti elokuvassa on myös tarinan keskiössä tapahtuva monikielinen näytelmä. Sen ohessa etenkin Park Yoo-Rimin puhuma korealainen viittomakieli pääsee täysiin oikeuksiinsa ja kantaa kohtauksia voimakkaasti.
Drive my car:issa lumoavaa onkin sen kyky saada katsojan mielenkiinto vangittua niin kehollisen ilmaisuin kuin hiljaisuudenkin keinoin. Tunnelman luonnille on annettu tarpeeksi aikaa. Kyseessä ei kuitenkaan liene kestonsa vuoksi jokaisen pala kakkua, sillä myös Murakamille uskollisesti elokuvan rytmitys takkuaa hieman loppua kohden. Kyseessä onkin verrattain kokeellinen taide-elokuva, joka tarjoilee parhaillaan omistautuneelle katsojalle hyvinkin uudenlaisia tapoja nauttia kyseisestä elokuvasta.